Perjantaina Sampan perhe tuli meille ja mentiin syömään nepalilaiseen, kotona odotti mun tekemä kakku mitä olin odottanut töissä KOKO päivän ;D  Kakku kelpasi kaikille ja myös lauantaina Sampan kamut tulivat sitä syömään. Uskon kuitenkin vahvasti että mä söin sitä eniten, koska se oli herkullisinta kakkua mitä olen ikinä maistanut ja dumlet taikinan sisällä oli kyllä pisteet i:n päälle. No nyt ei puhuta enää kakusta, koska mulle tulee paha mieli... syötiin aamulla viimeiset palat Sampan kanssa. Ohje löytyy tästä postauksesta. 

Samulin sisko Anna toi koiransa mukana, tuo 8kk sekarotuinen mäyräkoira oli täysin saman värinen kuin Sancho ja energiaa riitti molemmilla. Lihapulla ja makkara <3 Sancho oli oikea naistenmies, se toi kaikki lempilelut sille suuhun eikä edes yrittänyt ottaa niitä takaisin... se halusi vain leikkiä ja miellyttää toista ;D

  Se meni oikein Maijan tasolle, en kestä <3 Harmi että huoneessa oli aika pimeää, vaikka kaikki valot oli päällä. videomateriaali olisi ollut kyllä tarpeellista näiden kahden leikeistä. 

Koirien kuvaamisessa on parasta ehkä se, että leikki näyttää kuvissa enemmänkin tappelulta.

Halusin kirjoittaa tästä jo kun tää #kutsumua juttu alkoi levitä netissä enemmän ja enemmän. Aihe on todella tärkeä ja aina ajankohtainen, kiusaamista on kaikkialla niin paljon. Meinasin ensin kirjoittaa kouluajoista, kun mua kiusattiin ala- ja yläasteella. Kiusaaminen ei ollut niin pahaa kun olisi voinut olla ja eniten henkistä pilkkaamista koulussa ja sen ulkopuolella. Onnekseni ikinä mitään fyysistä ei tapahtunut, mutta pari kertaa ruokalassa heitettiin porkkanoilla ja tultiin laittamaan ruokapöytään lappu "pissikset". :D Näin myöhemmin enemmänkin huvittaa, mutta silloin se oli oikein julkinen nöyryytys koko koulun edessä ruokalassa.

Mutta tänään tajusin kun luin Annan kirjoittaman tekstin bloggaajista, meidän keskenäisestä

"kiusaamisesta"

(joka oltiin siis itse vauva palstalla keksittyä). Tajusin että mua on kiusattu blogin takia ja blogissa paljon paljon enemmän kuin missään koulussa. Tästä on siis vartti kun aloin laittamaan näitä ajatuksia kasaan ja kaiken muistelu alkoi ahdistamaan. Uino on myös heikko, vaikka olenkin bloggaaja, uskokaa pois... minäkin olen ihminen jolla on tunteet. Mä yritin tehdä tästä sellaisen järkevän tekstin jossa kertoisin hieman kokemuksia, mutta jo nyt tunteet otti vallan. Tuntuu että asiaa olisi ihan liikaa, mutta yritän pitää tämän lyhyenä.

Blogia olen pitänyt ihan pian jo 6 vuotta ja olin 17-vuotias kun tämän Uino nimisen blogin päätin aloittaa. Siitä asti tähän päivään olen saanut kuulla vaikka mitä, ette uskoisikaan mitä kaikkea olisi kerrottavana. Eniten siihen kuuluu haukkumista, varsinkin silloin kun olin 18-19-vuotias,. Mun itsetunto ei ollut todellakaan silloin sitä luokkaa, mitä se on juuri nyt ja mä itkin todella monet yöt itseni uneen. Itkin kun tulin pois koneelta, pelkäsin mennä katsomaan kommentteja, joitakin aloin jos uskomaan. Ruma, läski, luuseri, hirveä kulmakarvat, kauhea väriset hiukset, näytät huoralta, hanki elämä, aika itserakasta kuvailla omaa naamaa päivät pitkät, opettele kirjoittamaan pentu, maailma olisi parempi ilman sunlaisia turhia ihmisiä, kauhee pissis jne. Lista on loputon. Mä jopa muistan yhden päivä kun olin Sampan luona joskus 18 vuotiaana ja normaaliin tapaan julkaisin kommentteja. En edes muista minkä postauksen olin tehnyt, mutta blogii oli oikeasti tullut todella paha p*skavyöry. Silloin mä ekan kerran muserruin kunnolla ja muistan kuinka laitoin koneen nopeasti kiinni enkä pystynyt lopettaa itkemistä, se oli ihan liikaa nuorelle epävarmalle tytölle. En uskaltanut muutamaan päivään edes avata konetta, mietin haluanko mennä blogiini enää koskaan, sillä kommentit alkoi pelottaa niin paljon. Olin muutaman kilon päästä alipainoa ja mua haukuttiin jo silloin lihavaksi ihrakasaksi, kuten tänäkin päivänä. Pahinta ehkä oli se, että mä oikeasti aloin uskoa sitä, kun mulle toisteltiin sitä hyvin usein blogissa ja palstoilla, kuten tänäänkin. "Moi Uino, tulin vain sanomaan että näytät tänään lihavalta. Ei siis millään pahalla :)" Ja sitten ihmetellään kun kaikkia kommentteja ei julkaista, ehkä siihen on syynsä joskus. Ainiin ja kun näitä kommentteja ei julkaise, niin ollaan itserakkaita bloggaajia jotka haluaa pelkästään kehuja ja asuu pilvilinnassa omassa mikä-mikä-maassa ;)

Mä tiedän pari bloggaajaa jotka on muutaman vuoden jälkeen lopettaneet bloginsa, koska heitä kiusattiin niin paljon ja ihan jatkuvasti. Paljon paljon pahemmin kuin mua. He rakastivat kirjoittaa, pitää blogia, ottaa kuvia, mutta henkisesti siihen väsyy ja pitää alkaa miettiä että mikä on oikeasti tärkeää. Eräs tuttu sai bulimian kun hänen painosta kiusattiin aina(normaalipainoinen myös), itse olen joskus retkahtanut taas vaarallisiin dieetteihin, että mua ei enää pidettäisiin rumana ja lihavana. Joitakin on seurattu, ahdisteltu ja vakoiltu, laitettu kiertämää ihan älyttömiä huhuja ja jonkun takia netissä vielä uskotaan kaikki sekä pahennellaan juttuja. Miksi se on monelle niin viihdyttävää tehdä joidenkin elämästä hankalaa?  Tuntuu jopa että nykyään bloggaajian kiusaaminen on pahinta kuin koskaan. Yleensä kuulen sitä että kyllä kaikki tämä pitää kestää, koska me ollaan tämä ura valittu. Eli koska kirjoitetaan nettiin asuista, kodista, ruuasta, joskus omasta hieman elämästä, niin meitä saa ihan vapaasti lyödä kuin nyrkkeilysäkkiä.

Musta on kauheeta, että tuolla netissä on oikein keskustelupalstoja jossa on julkisesti keskustellaan bloggaajista:

"Kuka on kaunein/rumin bloggaaja mielestänne?" "Miten tällä bloggaajalla muka varaa tähän" "Onko bloggaaja raskaana vai nykyään läski?"  "Lukeeko muka joku tämän bloggaajan tylsää blogia?!"

Ööö.... olen sanaton. Ainakin hetken. Miksei tähän puututa, miksi tuo on muka hyväksyttävää ja miksi niin moni liittyy noihin keskustelemaan. Aikuiset ihmiset! 

Mungo kirjoittikin tästä meidän Bodrum reissusta, kun yksi ryhmäkuva laitettiin jokaisen instaan ja Kira leikkasi mut siitä pois jotta olisi erinäköinen kuva kun muilla. Mä siis istuin hänen vieressään ja sanoin että joo joo leikkaa vaan noin! Tämän pikku pikku jutun takia edelleen Kiraa, Annaa ja Juliaa pidetään kiusaajina. Tässäkin tapauksessa netissä alettiin sääliä mua, keskustelemaan miksi mua kiusataan (yksi syy oli koska en omista never full laukkua joka muilla on ;D?) ja miten ne kehtaa kiusata mua sekä Mariannaa. Kaikki tämäkin ihan keksitty jonkun lukijan päästä ja kaikki lähti mukaan ja juttu lähti käsistä. Mehän tälle hieman naurettiin tuolla matkalla, olihan se hassua miten yksi kuva sai noin ISON jutun aikaiseksi. Paitsi etten todellakaan halua että ihmiset luulee että asia olisi näin, todella ihania muijia kaikki!  Olen tutustunut moneen ihanaan bloggaajaan, monet heistä on kavereitani ja pari jopa todella hyvää ystävää. Oikeasti todella ihania sydämellisiä ihmisiä, jotka laittaa nettiin esille omat intohimot. Mä en ainakaan osaisi olla ilman tätä blogia, rakastan sitä ihan liikaa.

Aika moni meistä on tehnyt tätä jo vuosia ja musta on jopa huvittavaa jos mun kommenttiboxiin on tullut jotain haukkumiskommentteja, kun ne ei tunnu enää missään. Kyllä tässä on saanut onneksi itsetuntoa takaisin ja nahka on paksumpi kuin koskaan, tuollaisiin on jo niin tottunut. Mutta ei toi ole edes normaalia... mua on siis haukuttu niin paljon ettei sellainen enää tunnu missään. Paitsi tottakai niitä huonojakin päiviä on kun haluisin pysyä peiton alla piilossa... Niin eikä tämä edes kohdistu pelkästään muhun, myös kamuihin jotka näkyy täällä ja omaan mieheen, siksi niitä näkyykin harvemmin. Mä en halua että kukaan joutuu kestää samoja juttuja mitkä on mulle jo ihan arkipäivää, haluan suojella heitä siltä. Muistan edelleen sen ilmeen kun Samppa meni kattoo mun kommentteja joita en ollut julkaissut ja sinne olikin joku tullut muutamalla lauseella haukkumaan hänen ulkonäköönsä. Se sattui vielä enemmän kun näkee, kun rakkaaseen ihmiseen sattuu.

Netissä puhutaan jatkuvasti meidän elämästä, ystävistä, miehistä, kodista, tyylistä, hiuksista, kuvista jne. Suurimmaksi osaksi valitettavasti negatiivista ja yleensä vielä aikuisilta ihmisiltä. Musta se on jopa hieman pelottavaa, että mua kiusataan pahemmin 22-vuotiaana kuin ala-asteella, tuolloin kun kouluun meno joskus sai itkemään.

Kommentin ja keskustelu on aina tervetullutta, tämä on pelkästään mun näkökulma ja omia kokemuksia.